tiistai 13. toukokuuta 2014

Elämäni koirat

Pipsan kanssa treenaillessani tuli mieleeni, miten tähän on tultu. Mitkä asiat ovat johtaneet siihen että minusta on tullut niin suuri koirien ystävä. Suurin asia ovat varmasti olleet juuri nämä elämäni koirat.

Mölli

Ihan ensimmäinen koirakokemukseni joka oli meillä jo kun synnyin. Mölli oli sekarotuinen kuin mikä, ja lauhkea kuin lammas. Harmikseni en mistään löydä nyt kuvaa jossa istun pienenä tyttönä tuon ison sekarotuisen vierellä. Mölliä en kunnolla edes muista, niin pieni olin kun koira jouduttiin ilmeisesti halvaantumisen takia lopettamaan. Sen muistan miten ollaan oltu sitä hautaamassa ja olen halunnut nähdä sen viimeisen kerran. Mutta tuosta karvaturrikasta se ajatus on ilmeisesti lähtenyt :)











Roope  21.2.1992-22.2.2006

Tässä kohdassa vanhempani todennäköisesti tekivät sen suuren virheensä kun Möllin jälkeen hankkivat meille koiran. Sekarotuinen tervun ja collien sekoitus Roope oli se jonka kanssa kasvoin pikku tytöstä lukiolaiseksi asti. Koska minulla ei ole sisaruksia, vietin aika paljon aikaa tämän koiran kanssa leikkien ja puuhastellen kaikenlaista. En minä mistään koulutuksesta mitään tiennyt ja Roope olikin enemmän ulkokoira, mutta kun olin niin iso että aloin pärjätä sille, kävimme lenkeillä ja höpsöttelimme jotain agilityn tapaista ja paljon muuta. Roope oli niin terve kuin vain koira voi olla, ei koskaan mitään ongelmia ja harmittaakin, kun sen potentiaalia harrastuskoirana ei koskaan tullut testattua. Itsekseen se poiskin nukkui, päivä sen jälkeen kun oli täyttänyt 14v.
Roope oli luonteeltaan aika aktiivinen eikä viihtynyt sisällä kuin pienen hetken kerrallaan. Silti sen kanssa tuli vietettyä useampi tunti päivässä ja Roopen kuoltua välitön ajatus oli, että uusi koira täytyy saada.








Santtu 5.6.2006-7.11.2009


Roopen jälkeistä koloa tuli paikkaamaan Santtu joka oli mahdollisesti nöffin ja labradorin sekoitus jolla oli
valtavan suuri sydän. Santtu eli arjessamme mukana oikeastaan miltei koko ajan. Päinvastoin kuin Roope, Santtu oli sisäkoira ja vietti tarhassa vain päivät. Myös Santtu oli luonteeltaan äärimmäisen lempeä ja ihana. Santussa oli vain yksi miinus, nimittäin terveys. Jo alle vuotikkaana alkoi allergia oireilla ja alle kaksivuotiaana puhkesi paha epilepsia joka lopulta lääkityksestä huolimatta johti menehtymiseen vain 3,5 vuotiaana.

Santtu oli se joka lopullisesti teki minusta koiraihmisen. Tuon koiran jälkeen en olisi voinut ajatellakaan mitään muuta. Santun kanssa myös opin arvostamaan koiran terveyttä. Lisäksi se oli ensimmäinen koira jonka olin itse hankkinut ja pennusta saakka opettanut tavoille. Siinä oli yksi niitä koiria joka jätti syvän tassunjäljen sydämeen. Vasta tänä vuonna olen pystynyt laittamaan seinälle Santun kuvan ilman että sen katsominen aiheuttaa suuren surun tunteen. Se kertonee jotain kiintymyksestä tuohon olentoon.





Viljami  8.1.2010

Se suurten saappaiden täyttäjä Santun jälkeen. Koska Santtu oli niin sairas, halusin seuraavasta koirasta sellaisen että sen sukutaustat olisivat sairauksien suhteen tiedossa, ettei ainakaan ehdoin tahdoin sairasta koiraa hankittaisi. Päädyimme tällä kertaa puhdasrotuiseen koiraan ja alkoi rodun mietintä. Santun silmät olivat aina olleet nauravat ja lempeät. Isä halusi nauravaisen koiran. Itseäni oli miellyttänyt Santun olemus ja katselin aluksi hoffia. Minulla ei kuitenkaan koulutuskokemusta loppuviimein ollut kovinkaan paljon joten uskallus ei riittänyt. Äiti se sitten oli joka samojedia ehdotti. Todettiin että siinähän oli just se mitä haluttiin. Lempeä kotikoira nauravaisella ilmeellä. Ja ei kun etsimään kasvattajia. Joku kumman sattuma sekin oli, että Kauhavalle Frostbite's kenneliin oli sinä talvena tulossa pentuja. Siis ihan suurin piirtein meidän nurkan taakse. Sen kummemmin kasvattajan taustoja selvittelemättä laitoin sähköpostia ja soittelin, enhän minä nyt tajunnut että jotain olisi voinut tarkistaa :) Pentueen syntymän jälkeen meille sitten varattiin urospentu. Ja ei olisi voinut paremmin natsata. Sain hienon koiran ja kasvattajan jonka kanssa yhteistyö toimii sekä löysin ainakin yhden omista roduistani, upean samojedinkoiran <3  Viljami nyt ei aina temperamenttisen luonteessa kanssa ole se helpoin kotikoira mutta tämän jälkeen varmasti uskaltaisin sen howavartinkin hankkia :)
Viljamin mukana olen lähtenyt näyttelymaailmaan ja rotukoira on myös avannut ihan uusia ulottuvuuksia. On saanut paljon uusia ystäviä ja tuttuja muiden kasvatinomistajien ja samaa rotua harrastavien  keskuudesta ja päässyt sisälle sellaisiin asioihin joita en tiennyt olevaksikaan.


Pipari  31.10.2011

Vastusta nyt sitten tämmöistä
Ja vielä se meidän perheen voisiko sanoa vahinkolapsi :) Meille piti riittää yksi koira. Salaisissa haaveissa saattoi joskus vilahtaa toinen samojedi, mutta ei tosissaan. Kunnes: eräänä kauniina talvi-iltana sain viestin 
"Haluaisitko ottaa Jaden pennun sijoitukseen". Ai kamala mikä tunne. Alkoi hirmuinen huopaaminen ja soutaminen ja porukoitten pehmitys. Jos en olisi ollut kannuksessa koulussa ja se homma Viljamin kanssa niin haastavaa, tuskin olisin koskaan onnistunut. Kävin Pipsaa katsomassakin ja edelleen mietin ja mietin. 21.1.2012 minä sitten vielä varmaan puolittain ilman lupaakin hain Pipsan. Äiti oli sitä mieltä että meille riittää yksi koira. No, sieltä tuli sellainen sydänten sulattaja että siitä asiasta ei ole sen koomin puhuttu. Ja tuli muuten myös  sellainen tehopakkaus että en olisi ikinä uskonut. Pipsa on jo tähän mennessä vienyt minut tokokentille ja mihin tuo vielä viekään jää nähtäväksi.
Pipsa on myös ensimmäinen narttu meidän taloudessa ja on opettanut narttukoirien kommervenkit. Toisaalta se on niin kuuliainen verrattuna Viljamiin että uskallan väittää ettei Pipsa jää ainoaksi tyttöseksi :)  Pipsassa varmaan kaikista eniten rakastan sen energisyyttä. Yksikään koira ennen Pipsaa ei meillä ole ollut näin virtaisa. Tämä koira todella elää 100 lasissa <3 Toisekseen Pipsa on hirveän rehellinen. Jos joku asia ei miellytä sitä, se näyttää sen. Tuota koiraa on aika helppo lukea :)

Viljamin comeback

4.5 oli viimein Viljamin suuri päivä. Lähdimme Maalahden ryhmänäyttelyyn kokeilemaan mitä jalasta sanotaan ja miten se kehässä kestää. Viikkoa aiemmin saimme eläinlääkäriltä puhtaat paperit ja lausunnon, ettei jalassa ole kipuja tai mitään muuta mikä estäisi näyttelyyn osallistumisen sillä kysymys on kuitenkin traumaperäisestä, ei rakenteellisesta vammasta.
Pu kehässä oli jalassa nähtävissä pientä väsymistä minkä jotkut huomasivatkin, mutta tuomari joko ei tai sitten ymmärsi tilanteen (ei se kyllä tainnut vammasta tietää). Viljami yllätti ja sijoittui lopulta VSP:ksi.



Viimein kehässä, onnellinen poika :) Kuva:Pekka Linhola















Kärventynyttä sammarintassua. Haisi muuten kauhealta
Pipsa sen sijaan on vaihtanut karvansa ja on perin kalju. Näyttelyihin osallistumisen edestä se onkin sitten sählännyt. Tänä aamuna meni nurin kukkapurkki ja viikko sitten neiti kokeili hiilillä kävelyä, onneksi vähäisin vaurioin.
Mutta on me treenattukin. Pipsalle ongelmallinen nouto on otettu nyt työn alle ja myös ruutua on hiukan kokeiltu vaihtelun vuoksi. Huomenna meillä alkaakin agilitykurssi, josko saataisiin estevarmuutta matkaan mukaan enemmän.




Pirre vauhdissa :)

Tässä meidänkin liepeillä (no muutaman kilometrin päässä) on nähty ihan ilmi elävä karhu, joten taidan pysytellä kiltisti poissa metsistä tänä kesänä. Pipsa vähintään päättäisi kokeilla karhukoiran taitojaan, onhan se taljan jo haukkunu pystyyn.  Metsän sijaan ollaan viime aikoina lenkkeilty hiekkakuopilla ja voi että kun koirat tykkää. Ainoa miinus on se, että siellä on myös vettä ja Viljamihan sitten ui.... Loppuun muutama tunnelmapala viimeisimmältä retkeltä.
Viljami nauttii

Rantaleijonat

Pipsa peilailee

Viljami vauhdissa

lauantai 3. toukokuuta 2014

Koekauden avaus

Viime tekstissä mietin, mihin kantaa Pipsan uusi into tehdä tokoa. No, se nähtiin tänään Kaustisella. Uusi into kantoi 167 pisteeseen ja Alo 1 tulokseen. Olen kyllä tyttöön enemmän kuin tyytyväinen, niin hienosti meni seuraamiset ja kaikki. Mutta jotain totta kai täytyy jäädä kaivelemaan, nimittäin hyppy... Sinne meni meidän KP kun hyppy olikin yllättäen punainen ja ihan erilainen kuin mihin Pipsa on tottunut. Nyt ei auta kuin rakentaa itselle vähän kevyempi variaatio hypystä ja ryhtyä treenaamaan sitä eri värisenä  :) Harmittaa kovasti kun Pipsan suorituksesta ei nyt ole videota eikä edes kuvia, kerrankin siihen olisi ollut aihetta. Mutta josko sitten seuraavalla kerralla :)