Päätin tekohengittää käsityöblogini, samalla voisin tekohengittää myös tämän koirapuolen blogin.
Ihan jo senkin kunniaksi että Pipsani, joka säikäytti pari viikkoa sitten iohan huolella, ei ehkä olekaan heittämässä henkeään. Ehkä.. En uskalla nuolaista ennen kuin taas tipahtaa. Sen voin kertoa että olemme taas kartuttaneet klinikan kassa kiitettävästi. Kävimme nimittäin neidin kanssa tarkastuksessa pienen vaisuuden takia (ylläri ylläri, tuntuu olevan joka vuosi samaan aikaan) ja otatin samalla verikokeet koska Pipsan Maya-sisko menehtyi kesällä äkilliseen haimatulehdukseen/kasvaimeen. Haima oli kunnossa, mutta verikokeessa kalium ja natrium arvot heittivät häränpyllyä ihan huolella. Toista ei saatu mitattua ja toinen paukkui yli rajojen.. Tästä alkoi suuri huoli ja murhe, koska arvot olivat hengenvaaralliset. Epäiltiin addisonin tautia. Ihme vain miten koira oli niin hyvässä kunnossa. Parin päivän päästä tästä kävimme nesteytyksessä ja kontrollissa. Arvot olivat palautuneet normaaliksi... Mysteeri mikä mysteeri. Oliko oikeasti jokin ohimenevä häiriö vai oliko mitään ollenkaan. Joka tapauksessa parin viikon päästä mennään vielä yhteen kontrolliin ja toivotaan että arvot ovat edelleen kunnossa.
Kaikenkaikkiaan kamala episodi, joka kuitenkin herätti emäntää taas mukavasti. Koira ja sen kanssa harrastaminen ei ole itsestäänselvyys. Jos joskus saamme avo luokan uudet liikeet haltuun ja pääsemme kisakentälle, se koe tehdään suurella sydämellä siitä silkasta onnesta että Pipsa on vielä siinä rinnalla. Samoin seuraavat näyttely, me kierrämme sen kehän yhdessä niin onnellisina siitä että olemme vielä siinä. Mutta kuten sanottua, paras lopettaa tämäkin postaus sanoihin ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Koska mun tuuri vain on....
