Tekohengitystä

Päätin tekohengittää käsityöblogini, samalla voisin tekohengittää myös tämän koirapuolen blogin.
Ihan jo senkin kunniaksi että Pipsani, joka säikäytti pari viikkoa sitten iohan huolella, ei ehkä olekaan heittämässä henkeään. Ehkä.. En uskalla nuolaista ennen kuin taas tipahtaa. Sen voin kertoa että olemme taas kartuttaneet klinikan kassa kiitettävästi. Kävimme nimittäin neidin kanssa tarkastuksessa pienen vaisuuden takia (ylläri ylläri, tuntuu olevan joka vuosi samaan aikaan) ja otatin samalla verikokeet koska Pipsan Maya-sisko menehtyi kesällä äkilliseen haimatulehdukseen/kasvaimeen. Haima oli kunnossa, mutta verikokeessa kalium ja natrium arvot heittivät häränpyllyä ihan huolella. Toista ei saatu mitattua ja toinen paukkui yli rajojen.. Tästä alkoi suuri huoli ja murhe, koska arvot olivat hengenvaaralliset. Epäiltiin addisonin tautia. Ihme vain miten koira oli niin hyvässä kunnossa. Parin päivän päästä tästä kävimme nesteytyksessä ja kontrollissa. Arvot olivat palautuneet normaaliksi... Mysteeri mikä mysteeri. Oliko oikeasti jokin ohimenevä häiriö vai oliko mitään ollenkaan. Joka tapauksessa parin viikon päästä mennään vielä yhteen kontrolliin ja toivotaan että arvot ovat edelleen kunnossa.
Kaikenkaikkiaan kamala episodi, joka kuitenkin herätti emäntää taas mukavasti. Koira ja sen kanssa harrastaminen ei ole itsestäänselvyys. Jos joskus saamme avo luokan uudet liikeet haltuun ja pääsemme kisakentälle, se koe tehdään suurella sydämellä siitä silkasta onnesta että Pipsa on vielä siinä rinnalla. Samoin seuraavat näyttely, me kierrämme sen kehän yhdessä niin onnellisina siitä että olemme vielä siinä.  Mutta kuten sanottua, paras lopettaa tämäkin postaus sanoihin ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Koska mun tuuri vain on....

Murphyn laki

Monet lienevät joskus kuulleet ainakin mainittavan Myrphyn laista: Kun jokin alkaa mennä pieleen, se sitten myös menee. Meillä tämä kyseinen laki on nyt iskenyt kyllä pahemman kerran.
Pipsa on oireillut pitkin syksyä vatsaansa ollen normaalia rauhallisempi ja osoittamalla oireita närästyksestä röyhtäilemällä ja nieleskelemällä ahkerasti. Joulun vietto meillä aloitettiinkin sitten aatonaattona vatsatähystyksellä, kun aloin jo kuvitella vaikka ja mitä kamalia tauteja. Kyllähän sieltä vatsalaukusta punoitusta löytyi, joten neiti nauttii nyt lääkekuuria moiseen vaivaan. Ainakin pientä piristymistä on tapahtunut.
Joulunpyhinä sitten Viljami alkoi hinkata ja sirrittää silmäänsä. Päivystyksestä saatiin ensiapuneuvot, mutta vasta muutaman päivän kuluttua päästiin näyttämään silmää klinikalle. Haavahan siellä oli sarveiskalvossa ja nyt on tippakuurit päällä. Jännityksellä odotan, miten pitkän taistelun takana tuon silmän toipuminen on. Monta tarinaa olen kuuluut pitkittyneistä sarveiskalvohaavoista, joten toivoa sopii että edes jokin menisi nyt nappiin.
Klinikka voisi nyt laittaa meille vaikka kanta-asiakaskortin, niin monta kertaa siellä on syksyn aikana käyty. Omat hermot alkaa olla aika heikoilla ja mieli väsynyt, kun koko ajan on huoli jommasta kummasta. Toivottavasti uusi vuosi toisi helpotuksen näihin vaivoihin ja saataisiin Pipsakin taas omaksi touhukkaaksi itsekseen. Elokuun uudet tokosäännötkin innostaisivat vään vaikka kilpailemaan. Vatsavaivojen takia meni avossa pari koettakin penkin alle, kun tuntuu että stressi laukaisee oireilua.

Jäähyväiset alokkaalle

Pipsa käväisi Uudessakaarlepyyssä hakemassa itselleen kolmannen ykköstuloksen putkeen ja sitä kautta TK1 koulutustunnuksen. Täytyy myöntää, että vaikka moni koiraharrastaja tähtää paljon korkeammalle eikä edes hanki alimpien luokkien koulareita, on tuolla minulle sammarin kanssa kisaavana iso merkitys. Meitä samojedin kanssa kisaavia ei ole monta, ja tuomaritkin ovat minulle sanoneet kokeen jälkeen, että ei sinulla se maailman helpoin tokorotu ole. Ei ehkä ole, mutta niin paljon minä nautin Pipsan kanssa tekemisestä, etten vaihtaisi mistään hinnasta pois. Välillä onnistutaan melkein nappiin, niinkuin nyt, välillä taas koira päättää, että tänään ei ole oikein tokotuulella.
Todella tyytyväinen olin Pipsaan tässä kokeessa siinäåkin, että alokkaan koiria oli 15 ja Pipsa niistä 13. Ajattelin että se väsähtää jo odotteluun, vaikka onkin autossa. Ei suinkaan, Pipsa oli oikein reipas. Nyt olen tainnut löytää myös sen oikean hetken ottaa koira esille. Se tapahtuu ihan edellisen suorituksen alussa. Sitten viritetään epävarmimmat liikkeet ja ilman suurempia kommervenkkejä kehään. Näin toimi ainakin nyt loistavasti. 
Pipsa on viime aikoina ollut todella innokas treenaaja ja tekijä. Lienevätkö avon uudet liikkeet piristäneet. Ja tokihan sitä tuli kesähelteillä pidettyä aika lailla kesälomaa.
Avoin luokka startataan hieman turhan aikaisin, nimittäin ensi sunnuntaina Vöyrillä. En ajatellut siellä vielä avoimessa kisaavani. No, menemme sillä asenteella että haemme kokemusta uusien liikkeiden teosta kisatilanteessa ja tuntumaa, paljonko niitä täytyy vielä treenailla.  Koska en todellakaan usko kovin suureen onnistumiseen, olen luvannut , että jos Pipsa saa ykkösen, alan opettaa voittajan tunnaria :P Onneksi uskon ettei minun tarvitse tätä lupausta ihan heti toteuttaa.

Huh hellettä

Tänä kesänä on loppuviimein tarjennut oikein hyvin, ei ole pahemmin viime viikkoina tarvinnut palella. Koirat meillä ovat selvinneet helteestä lähinnä uimisen voimalla. Viljami on nauttinut suunnattomasti koko kesän kun on saanut uida paljon, ja yhtenä kauniina hellepäivän se sitten loksahti Pipsallakin, siitä tuli yks kaks vaan uimarikoira. Ei se niin pöpi ole kuin Viljami tuon veden kanssa, mutta nykyään Pipsa joka ennen pelkäsi vettä, voi hiekkakuopalla ollessa yhtäkkiä vain omin päin pulahtaa uimasilleen. Kerran sitä on jo saanut huudella keskeltä monttua rantaa kohti.

Rantaleijona Pipsa ja Viljamilta lainatut liian suuret liivit...

Pipsan kanssa tehtiin heinäkuussa myös yksi keikka tokokisoihin. Itse en ollut suoritukseen ollenkaan tyytyväinen, mutta koska oli helteinen ilta, annan Pipsalle paljon anteeksi. Kaiken muun se suoritti oikein mallikkaasti, mutta seurata ei oikein jaksanut. Kaikesta huolimatta nippa nappa ALO 1 ja kolmos sija :) Siellä se koulutustunnus ja avoin luokka häämöttävät yhden ykköstuloksen päässä. Avoimen liikkeitä onkin nyt koetettu iltahämärissä jo hiukan hioa kuntoon.

Kun kerran saadaan palkinto, vaatii tilanne toki valokuvan ;)

Viikonloppuna häämöttääkin sitten kauan odotettu World dog show Helsingissä. Meidän kalusto ei toki sinne jalkaudu, mutta itse täytyy mennä tekemään hieman ostoksia, kerrankin niin, että tiedän etukäteen jo monta hankittavaa asiaa.

Koiven tarina

Viljamin loukkaantumisesta alkaa olla 9 kuukautta aikaa. Kevään ajan pyörittelin aihetta opinnäytetyön merkeissä ja ajattelin, että voisin julkaista koko työn blogissani, josko siitä olisi apua jollekin joka kohtaa samanlaisen vamman. Itse kaipasin loukkaantumisen sattuessa tietoa todella paljon, mutta aika vähän vastaavia tapauksia tuli vastaan.
Linkin takaa löytyy 30 sivua tarinaa siitä, millaisen matkan me olemme tähän mennessä Viljamin jalan kanssa kulkeneet. Tällä hetkellä elämä hymyilee, Viljami elää kivutonta ja täysipainoista elämää porskuttaen täyttä vauhtia onnellisena. Viimeksi tänään on kiidetty täyttä laukkaa :) 

Koiran ranteen pehmytkudosvauriosta kuntoutuminen

Elämäni koirat

Pipsan kanssa treenaillessani tuli mieleeni, miten tähän on tultu. Mitkä asiat ovat johtaneet siihen että minusta on tullut niin suuri koirien ystävä. Suurin asia ovat varmasti olleet juuri nämä elämäni koirat.

Mölli

Ihan ensimmäinen koirakokemukseni joka oli meillä jo kun synnyin. Mölli oli sekarotuinen kuin mikä, ja lauhkea kuin lammas. Harmikseni en mistään löydä nyt kuvaa jossa istun pienenä tyttönä tuon ison sekarotuisen vierellä. Mölliä en kunnolla edes muista, niin pieni olin kun koira jouduttiin ilmeisesti halvaantumisen takia lopettamaan. Sen muistan miten ollaan oltu sitä hautaamassa ja olen halunnut nähdä sen viimeisen kerran. Mutta tuosta karvaturrikasta se ajatus on ilmeisesti lähtenyt :)











Roope  21.2.1992-22.2.2006

Tässä kohdassa vanhempani todennäköisesti tekivät sen suuren virheensä kun Möllin jälkeen hankkivat meille koiran. Sekarotuinen tervun ja collien sekoitus Roope oli se jonka kanssa kasvoin pikku tytöstä lukiolaiseksi asti. Koska minulla ei ole sisaruksia, vietin aika paljon aikaa tämän koiran kanssa leikkien ja puuhastellen kaikenlaista. En minä mistään koulutuksesta mitään tiennyt ja Roope olikin enemmän ulkokoira, mutta kun olin niin iso että aloin pärjätä sille, kävimme lenkeillä ja höpsöttelimme jotain agilityn tapaista ja paljon muuta. Roope oli niin terve kuin vain koira voi olla, ei koskaan mitään ongelmia ja harmittaakin, kun sen potentiaalia harrastuskoirana ei koskaan tullut testattua. Itsekseen se poiskin nukkui, päivä sen jälkeen kun oli täyttänyt 14v.
Roope oli luonteeltaan aika aktiivinen eikä viihtynyt sisällä kuin pienen hetken kerrallaan. Silti sen kanssa tuli vietettyä useampi tunti päivässä ja Roopen kuoltua välitön ajatus oli, että uusi koira täytyy saada.








Santtu 5.6.2006-7.11.2009


Roopen jälkeistä koloa tuli paikkaamaan Santtu joka oli mahdollisesti nöffin ja labradorin sekoitus jolla oli
valtavan suuri sydän. Santtu eli arjessamme mukana oikeastaan miltei koko ajan. Päinvastoin kuin Roope, Santtu oli sisäkoira ja vietti tarhassa vain päivät. Myös Santtu oli luonteeltaan äärimmäisen lempeä ja ihana. Santussa oli vain yksi miinus, nimittäin terveys. Jo alle vuotikkaana alkoi allergia oireilla ja alle kaksivuotiaana puhkesi paha epilepsia joka lopulta lääkityksestä huolimatta johti menehtymiseen vain 3,5 vuotiaana.

Santtu oli se joka lopullisesti teki minusta koiraihmisen. Tuon koiran jälkeen en olisi voinut ajatellakaan mitään muuta. Santun kanssa myös opin arvostamaan koiran terveyttä. Lisäksi se oli ensimmäinen koira jonka olin itse hankkinut ja pennusta saakka opettanut tavoille. Siinä oli yksi niitä koiria joka jätti syvän tassunjäljen sydämeen. Vasta tänä vuonna olen pystynyt laittamaan seinälle Santun kuvan ilman että sen katsominen aiheuttaa suuren surun tunteen. Se kertonee jotain kiintymyksestä tuohon olentoon.





Viljami  8.1.2010

Se suurten saappaiden täyttäjä Santun jälkeen. Koska Santtu oli niin sairas, halusin seuraavasta koirasta sellaisen että sen sukutaustat olisivat sairauksien suhteen tiedossa, ettei ainakaan ehdoin tahdoin sairasta koiraa hankittaisi. Päädyimme tällä kertaa puhdasrotuiseen koiraan ja alkoi rodun mietintä. Santun silmät olivat aina olleet nauravat ja lempeät. Isä halusi nauravaisen koiran. Itseäni oli miellyttänyt Santun olemus ja katselin aluksi hoffia. Minulla ei kuitenkaan koulutuskokemusta loppuviimein ollut kovinkaan paljon joten uskallus ei riittänyt. Äiti se sitten oli joka samojedia ehdotti. Todettiin että siinähän oli just se mitä haluttiin. Lempeä kotikoira nauravaisella ilmeellä. Ja ei kun etsimään kasvattajia. Joku kumman sattuma sekin oli, että Kauhavalle Frostbite's kenneliin oli sinä talvena tulossa pentuja. Siis ihan suurin piirtein meidän nurkan taakse. Sen kummemmin kasvattajan taustoja selvittelemättä laitoin sähköpostia ja soittelin, enhän minä nyt tajunnut että jotain olisi voinut tarkistaa :) Pentueen syntymän jälkeen meille sitten varattiin urospentu. Ja ei olisi voinut paremmin natsata. Sain hienon koiran ja kasvattajan jonka kanssa yhteistyö toimii sekä löysin ainakin yhden omista roduistani, upean samojedinkoiran <3  Viljami nyt ei aina temperamenttisen luonteessa kanssa ole se helpoin kotikoira mutta tämän jälkeen varmasti uskaltaisin sen howavartinkin hankkia :)
Viljamin mukana olen lähtenyt näyttelymaailmaan ja rotukoira on myös avannut ihan uusia ulottuvuuksia. On saanut paljon uusia ystäviä ja tuttuja muiden kasvatinomistajien ja samaa rotua harrastavien  keskuudesta ja päässyt sisälle sellaisiin asioihin joita en tiennyt olevaksikaan.


Pipari  31.10.2011

Vastusta nyt sitten tämmöistä

Ja vielä se meidän perheen voisiko sanoa vahinkolapsi :) Meille piti riittää yksi koira. Salaisissa haaveissa saattoi joskus vilahtaa toinen samojedi, mutta ei tosissaan. Kunnes: eräänä kauniina talvi-iltana sain viestin 
"Haluaisitko ottaa Jaden pennun sijoitukseen". Ai kamala mikä tunne. Alkoi hirmuinen huopaaminen ja soutaminen ja porukoitten pehmitys. Jos en olisi ollut kannuksessa koulussa ja se homma Viljamin kanssa niin haastavaa, tuskin olisin koskaan onnistunut. Kävin Pipsaa katsomassakin ja edelleen mietin ja mietin. 21.1.2012 minä sitten vielä varmaan puolittain ilman lupaakin hain Pipsan. Äiti oli sitä mieltä että meille riittää yksi koira. No, sieltä tuli sellainen sydänten sulattaja että siitä asiasta ei ole sen koomin puhuttu. Ja tuli muuten myös  sellainen tehopakkaus että en olisi ikinä uskonut. Pipsa on jo tähän mennessä vienyt minut tokokentille ja mihin tuo vielä viekään jää nähtäväksi.
Pipsa on myös ensimmäinen narttu meidän taloudessa ja on opettanut narttukoirien kommervenkit. Toisaalta se on niin kuuliainen verrattuna Viljamiin että uskallan väittää ettei Pipsa jää ainoaksi tyttöseksi :)  Pipsassa varmaan kaikista eniten rakastan sen energisyyttä. Yksikään koira ennen Pipsaa ei meillä ole ollut näin virtaisa. Tämä koira todella elää 100 lasissa <3 Toisekseen Pipsa on hirveän rehellinen. Jos joku asia ei miellytä sitä, se näyttää sen. Tuota koiraa on aika helppo lukea :)

Viljamin comeback

4.5 oli viimein Viljamin suuri päivä. Lähdimme Maalahden ryhmänäyttelyyn kokeilemaan mitä jalasta sanotaan ja miten se kehässä kestää. Viikkoa aiemmin saimme eläinlääkäriltä puhtaat paperit ja lausunnon, ettei jalassa ole kipuja tai mitään muuta mikä estäisi näyttelyyn osallistumisen sillä kysymys on kuitenkin traumaperäisestä, ei rakenteellisesta vammasta.
Pu kehässä oli jalassa nähtävissä pientä väsymistä minkä jotkut huomasivatkin, mutta tuomari joko ei tai sitten ymmärsi tilanteen (ei se kyllä tainnut vammasta tietää). Viljami yllätti ja sijoittui lopulta VSP:ksi.

Viimein kehässä, onnellinen poika :) Kuva:Pekka Linhola

Kärventynyttä sammarintassua. Haisi muuten kauhealta

Pipsa sen sijaan on vaihtanut karvansa ja on perin kalju. Näyttelyihin osallistumisen edestä se onkin sitten sählännyt. Tänä aamuna meni nurin kukkapurkki ja viikko sitten neiti kokeili hiilillä kävelyä, onneksi vähäisin vaurioin.
Mutta on me treenattukin. Pipsalle ongelmallinen nouto on otettu nyt työn alle ja myös ruutua on hiukan kokeiltu vaihtelun vuoksi. Huomenna meillä alkaakin agilitykurssi, josko saataisiin estevarmuutta matkaan mukaan enemmän.

Pirre vauhdissa :)

Tässä meidänkin liepeillä (no muutaman kilometrin päässä) on nähty ihan ilmi elävä karhu, joten taidan pysytellä kiltisti poissa metsistä tänä kesänä. Pipsa vähintään päättäisi kokeilla karhukoiran taitojaan, onhan se taljan jo haukkunu pystyyn.  Metsän sijaan ollaan viime aikoina lenkkeilty hiekkakuopilla ja voi että kun koirat tykkää. Ainoa miinus on se, että siellä on myös vettä ja Viljamihan sitten ui.... Loppuun muutama tunnelmapala viimeisimmältä retkeltä.

Viljami nauttii

Rantaleijonat

Pipsa peilailee

Viljami vauhdissa